Hymy

Kuva: Pixabay

Mä oon ihan epäakti. Anteeks jo valmiiks, mut nyt mul on tarinaidea, joten sen julkaisen varmaan pian. Tää on joku tällanen tarina, toivottavasti en oo jo julkassu tätä ja haluisitteko multa jonku musiikkiin liittyvän postauksen? Kesälomanalkuspessuki vois tulla... Kertokaa mitä haluatte.

 Sä astelet luokkaan, niinku joku kovis. Sun sydän on täynnä varmaan jäätä tai multaa. Ja sun aivot on vanua. Ihan niinku mun pitäs tykkää tollasesta kananaivosta. Ei siis millään pahalla kanaset.

Sit sä viel kehtaat kattoo mua sillee: I love you!

Ku mä vihaan sua! Pitääkö se tunkee niihin sun olemattomiin aivoihin sun kovan kallos läpi? Mun niin tekis mieli huutaa se koko maailmalle. Etenki niille jotka oikeesti hullaantuu susta täysin. Jos mulla ois käsilaukku, nii se pamahtais sua ohtaan ja kovaa.

Kun kellot pirahtaa välkälle, niin sä tuijotat mua. Pihallaki sä tuut piinaamaan mua mun viereiseen kiikkuun. Koitan olla välittämättä, mut se on vaikeeta, melkein mahotonta.

Ja sä jaksat seuraa mua vaikka maailman ääriin. Se on rasittavaa, mut samaan aikaan vähä niinku säälittävää. Mut se meni kyl liian pitkälle, ku aloit puhuukki mulle. Sä kysyit: “Hei hymyilet sä ikinä? Ooksä tänäänkää kertaakaan hymyilly?” Se oli varmaan hienoin kysymys mitä oon elämässäni kuullu. Mä mietin sitä hetken ja ihan huomaamattani näytin sulle mun salamyhkäisen hymyn. Ja sä hymyilit takas. Mä tajusin, et sun sydän ei ollu multaa saati sitten jäätä; se oli silkkaa puhdasta kultaa.

Kävelin pois ja hymyilin. Hymyilin ilosta. Emmä oikeesti ees oo aatellu hymyilyä. Hymyilenkö mä oikeesti ikinä? No, ainaki hymyilen nyt. Ja mä hymyilin koko matkan. Ja mä nauroin. Nauroin niin, että posket tuli kipeeks. Mun nauru kuulosti varmaan joltain noidan käkätykseltä, mut ketä kiinnostaa?

Mä nauroin, ja se riitti mulle.