Jekuttaja #1

Kuva: Pixabay

Hei taas ihmiset! Kuten saatoit jo huomata, tämä on jatkotarinani ensimmäinen osa! En tiedä onnistuiko tämä niin hyvin kuin ajattelin, mutta hällä väliä nyt. Tapahtumat eivät oikeastaan ala vielä tässä, vaan vasta seuraavassa osassa. Nyt vain lukemaan!

Perjantai 10.8.

Rakas päiväkirja, löysin taas tieni sinun luoksesi. Olen ollut viime aikoina hiukan… Ööm… Yksinäinen. Ensimmäinen päivä yläasteella meni ihan mönkään. Minulla ei ole ollut ystäviä sen koommin kuin paras kaverini muutti kymmenenvuotissynttäreilläni. Paitsi sinä, tietenkin. Olet ystävä, joka ei petä koskaan.

Lauantai 11.8.

Minulla on tylsää. Pikkusisarukseni Del ja Bel ovat mummolassa. Vanhempani ovat töissä. Lähdin aamulla kylälle ihan vain ostamaan jotain lohduketta itselleni, kuten suklaata. Kun tulin, pöydälläni oli lappu, jossa luki; 

Olemme myöhään poissa. Tulemme vasta keskiyön paikkeilla. Käy jollain kaverillasi kylässä.

T. Äiti ja isä

Ymmärsit varmaan jo, että vanhempani eivät tiedä, ettei ole ketään ystävää! Saan siis lojua koko päivän sinun, itseni ja suklaalevyn kanssa.

Sunnuntai 12.8.

Ihan tosi! Isä jaksaa vieläkin saarnata niistä jekuista. En ole vielä uskaltanut paljastaa minun olevan itse jekkukuningatar.

"Äiti… Minulla olisi asiaa", puhuin äidilleni.

"Niin kulta?"

"Nokun… Min - Minulla ei", purskahdin kesken lauseen itkuun ja juoksin kamariini.

Maanantai 13.8.

Halusin taas yrittää kertoa ystävätilanteestani, mutta äiti oli ehtinyt jo aamulla aikaisin ruokaostoksille, joten päätin vuodattaa totuuden isälle.

"Isä, tuota noin… Haluaisin kertoa erään pikkuseikan."

"Kerro vain, Lilith", isä vaikutti hyväntuuliselta.

"Ystäväni, muistathan hänet?" Tässä välissä isä nyökkää. "Hän ei keksinyt niitä typeriä jekkuja - se olin minä!" Isä vain pudisti päätään ja naurahti.

"Älä huoli, ei se ole sinun vika, että hän oli sellainen kakara." Kimmastuin ja juoksin taas huoneeseeni. Kakara olet itse! Minä olin se typerys silloin, ei hän, ajattelin raivoissani, kunnes sulatin vihan suruksi.

Koetan nyt nukahtaa. Se on vaivalloista.

Lauantai 8.9.

Ajantajuni on kadonnut kokonaan ja olen ollut pitkään erossa sinusta, vanha kuoma! Koulu on mennyt keskiverrosti, kokeista tullut ysejä, muutama kasi. Kotona sujuu surkeasti, kavereita ei ole. Vanhemmat eivät vieläkään ymmärrä entistä ystävääni.

Sunnuntai 9.9.

Hei rakas päiväkirja! Olen keksinyt! Keksin sen! Mä oikeesti keksin sen! Tiedän kuinka hyvittää jekkuni! Aloitin sen myöhään eilen illalla, kun innostuin, eikä unta meinannutkaan tulla silmään. Aloin kirjottamaan kirjeitä. Ensin naapurissa (naapuri, joka asuu noin 150 metriä kaukana tietä pitkin) asuvalle tädilleni. Hän oli vain äitini ottosisko, enkä pitänyt hänestä paljoa pienempänä.

Muistatko ystäväni, Selja-täti? Sen joka muutti synttäreilläni. Hän oli tärkeä minulle, ja en pidä siitä, että te aikuiset ette välitä.

Jouduin kuitenkin repäisemään paperin kahtia ja heittämään sen roskiin. Uudestaan siis.

Selja-täti, olen pahoillani, koska ystäväni - se joka muutti kauas - teki jekkuja. Minä olin kaiken takana, ei suinkaan hän. Siispä hyvitän kaiken. Jos oikein muistan, täytimme 30-vuotis syntymäpäivien ilmapalloihin pierun hajuista kaasua. Ostan sinun seuraaville synttäreille 5kpl heliumpalloja, käykö?

Vaaleat hiukseni tahriintuivat musteeseen ja suttasivat hiukan tekstiä, mutta se oli silti niin selvää, että sitä pystyi lukemaan. Kirjoitin vielä monta kirjettä - senkin jälkeen kun isä tuli raivoamaan nukkumaanmenoajoista.